Vaellusta jäällä ja ajatuksissa

Talviloma menossa, open viimeinen.  Olen saanut toiveeni mukaisesti vaellella lomamaisemissa, kotoisilla  Saimaan selillä tuntikausia vain vesipullo seuranani.  Keli on ollut upea, on voinut koluta selkiä ja saaria.  Jää kestää ja lunta sen pinnalla on niin vähän, että eteneminen on helppoa millä tyylillä tahansa.  Vastatuuleen perinteisellä, takatuulessa voi laittaa luisteluksi, ja ensimmäiset pari tuntia keho väittää olevansa parikymppinen.

Keskellä valkoisia selkiä kaikki suhteellistuu, hiihtäjä kasvaa pieneksi ja matkan edetessä häviää kaikkeuteen.  Jossakin vaiheessa uupumus muistuttaa realiteeteista, toista olkapäätä kolottaa, nälkäkin on jo melkoinen. On palattava ihmisten ilmoille.

Kun keho on uuvutettu ja sen alati liikkeeseen vaativa aktiivisuus selätetty, ajatus pääsee vapautumaan, myös ahdistaviin asioihin.  Arkisen työn keskellä, varsinkin lasten kanssa työskennellessä, on helppoa unohtaa pelottavat asiat, huoli maailman ajautumisesta itsevaltiuden ihannointiin, ympäristönmuutoksen luomat uhkakuvat, erilaisuutta kohtaan vellova viha, sodat, väkivalta.  Nyt ne nousevat pintaan.  Pintaan nousevat myös normaalin kiireen keskellä torjutut henkilökohtaiset ahdistukset.

Olen jo tovin aikaa käynyt seitsemättä kymmentä.  Ikä karttuu.  Vanhuus tulee vääjäämättä, jos, edesmennyttä Nelly-mummoani siteeraten, elonpäiviä suodaan.  Sukuperintönä on mahdollista saada laaja valikoima niin kehoa kuin mieltä rampauttavia sairauksia.  Miten kestän kaikki terveyteen, jaksamiseen, kaikinpuolisiin mahdollisuuksiin tulevat rajoitukset?  Ja näissä rypyissä ja muhkuroissa olisi jo ihan tarpeeksi yhdelle ihmiselle!  Mikä olen sen jälkeen, kun työelämä jää taakse?  Olen mummonakin niin himputin määräilevä ja opettajamainen, että sekään ura ei lupaa kovin ruusuista tulevaisuutta.

Lomapaikkakunnallani on kylpylä, jossa olen käynyt hiihtovaellusten jälkeen saunomassa ja vesihieronnassa.  Eilen satuin istumaan saunassa yksikseni, kun kuulin pesuhuoneessa käydyn keskustelun.

-Ikkee tulloo lissee. Mitähän vaivoja tässä vielä joutuu sietämään.

– Miekii sitä täytin kuuskymmentä. Eikä tunnu missään!  Kait se sitten seihenkymmppisenä jo alakaa ikä painoo.    Kauempaa, suihkuhuoneen periltä joku tähän seurueeseen kuulumaton kommentoi:

-Mie oon jo seihtemänkymmentä. Eikä tunnu missään!

Aika ajoin on hyvä selailla pelkonsa läpi ja nähdä niiden taustalla majaileva turhamaisuus ja kipeys.  Mutta eipä taida olla iloa minulle itselleni, lähimmistäni puhumattakaan, jos nyt jo alan kävellä kepin kanssa katse alas painettuna ja surumarssia hymisten.  Nyt, kun voin vielä rehellisesti sanoa, että ikä ei tunnu (kovin paljoa) missään, on aika toimia ja tehdä oma osuutensa tässä murheiden ja ilojen maailmassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

22 + = 28