Uutta ja vanhaa

Kasvatuksen ja opetuksen uudistamiseen tähtäävässä puheessa esiintyvät tällä hetkellä muun muassa digitalisaation, osallistamisen, ilmiöpohjaisuuden sekä oppiainerajat ylittävän, laaja- ja monialaisen oppimisen ideat.  Oppilaissa jo olevat tietorakenteet halutaan ottaa huomioon ja sirpaletiedosta pyritään laajojen kokonaisuuksien hallintaan sekä tiedonhankintataitojen kartuttamiseen. Tulevaisuuden maailmaa luonnehtii kiihtyvä muutos, ja siihen ei voida valmentaa perinteisin menetelmin eikä sitä oteta haltuun tämän hetken osaamisella.   Uudistamisen keskellä myönnetään kuitenkin, että vanhaa, jo olemassa olevaa osaamista ei haluta hukata.

Monesti kyllä muistetaan mainita, että Suomessa on tasokas koululaitos, senhän laajat, kansanväliset mittauksetkin toistuvasti kertovat.  Harvemmin puhutaan siitä, että myös tämän, jo saavutetun tason säilyttäminen vaatii selkeitä toimia ja sitoutumista.  Kasvattamisen ja opettamisen pääoma ei ole kuin Lähi-idän lähiöön pystytetty talo, johon rakennetaan aina uusia kerroksia uuden sukupolven tarpeisiin.  Jokaisen sukupolven kohdalla oppimisen ja kasvamisen koko urakka on perustuksia myöten aloitettava aina alusta.

Suomalainen lapsi lukee ja kirjoittaa äidinkieltään hyvin sekä pärjää matematiikassa ja luonnontieteissä niin ikään hienosti kansainvälisessä vertailussa.  Vieraista kielistä ainakin englannin osaamisen taso on korkea. Jos näitä taitoja ja osaamista edelleen pidetään arvossa, on kaiken uudistamisen keskellä pidettävä huoli siitä, että myös näille perinteisille asioille on varattu riittävästi aikaa ja resursseja.

Aikaa ja ammattitaitoa vaatii myös sosiaalisten taitojen opettaminen.  Toisen ihmisen hyväksyminen, rakentava toiminta ja sopivaisuuden rajoissa pysyvä käyttäytyminen eivät ole oheistuotteita, jotka automaattisesti tipahtavat toimijoiden osaamisarsenaaliin, kun vain eletään yhdessä päivästä toiseen. Niitä on määrätietoisesti opeteltava, ja arjen tilanteissa on annettava tilaa tälle opettelulle.

Asia, jota itse pidän yhtenä menestymisen kulmakivistä, on tylsyyden sietäminen.  Siihen suomalainen(kin) koululaitos on osannut erinomaisesti totuttaa oppilaansa.  Ja hyvä niin. Suurin osa mitä tahansa innovatiivista prosessia on tylsää tekemistä.  Luovassakin toiminnassa on vain hetkittäin mahdollista päästä tilaan, jossa tekeminen ikään kuin saa siivet eikä vaadi tahdonlujuutta ja päättäväisyyttä.  Monissa prosesseissa yrittämisen, erehtymisen ja onnistumisen jaksottama arkinen suorittaminen on ainoa tie flow-kokemuksiin.   Jos Edisonin ryhmä joutui kokeilemaan yli 6000 vaihtoehtoa ennen kuin hehkulangaksi sopiva materiaali löytyi, on todennäköistä, että osa keksijöiden puuhailusta oli jokseenkin yksitoikkoista.

Pahin tulevaisuuden skenaario on, että meillä kasvaa lapsia, joilla olisi innovaattoreiden ja uuden, uljaan yhteiskunnan rakentajien into, mutta kasvatusyhteisöt eivät kykene varustamaan heitä näihin tehtäviin tarvittavilla ominaisuuksilla ja taidoilla.

Uudistamisessa pitää olla ennakkoluuloton.  Käyttöön on otettava kaikki järkevä teknologia, on etsittävä uusia tapoja mielekkääseen oppimiseen ja oppilaat on otettava mukaan uudistamiseen.  Jämähtämistä on vastustettava ehdottomasti.  Yhtä ehdottomasti on pidettävä kiinni siitä jo olemassa olevasta osaamisesta, joka nähdään säilyttämisen arvoiseksi.  Se ei tule perintönä, vaan se on aina uudestaan valittava, siihen on sitouduttava ja se on otettava haltuun juuri niin vanhanaikaisilla tavoilla, kuin on välttämätöntä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

9 + 1 =