Tiedettä ja tuntumaa

Täydennys- ja jatko-opintoja suorittaessani olen vuosien varrella tehnyt akateemisten opintojen ohella kolme opintokokonaisuutta, joista olen hyötynyt erityisen paljon sekä oman oppimiseni että oppilaiden oppimisen ymmärtämisessä.  Mikään kokonaisuuksista ei läpäise tieteen tiheää seulaa, vaikka kovaa yritystä tieteellisen näytön saamiseksi kahdella niistä on ollutkin.

NLP, neurolingvistinen ohjelmointi, keräsi kursseilleen isoja osallistujamääriä 2000-luvun taitteen aikoihin. Osallistuin seitsemästä kahden päivän kokonaisuudesta koostuvalle practitioner-tason kurssille, jota tuolloin veti amerikkalainen Barbara Waggoner.  Hän aloitti kurssin kertomalla, että NLP:llä on vankka tieteellinen perusta.  Myöhemmin nimenomaan ohjelman tieteellisyys on monelta suunnalta kyseenalaistettu.  Minulle keskeistä ei kurssille osallistuessani ollut siellä esitetyn asian faktapohjaisuus.  Hain toimivia malleja arkityöhön.  Niitä sieltä myös sain.

Erityisen hyödyllinen itselleni oli kurssilla esitetty ihmisten jako visuaalisiin, auditiivisiin, kinesteettisiin ja taktuaalisiin oppijoihin.  Kurssilla tehtiin myös testi, jonka tuloksena sain monta oivallusta itsestäni oppijana, ja kurssin kanssa samaan aikaan vireillä ollut akateeminen projektini sai suorastaan siivet alleen.  Aloin myös tarkastella sekä oppilaitani että opetustani uusin silmin.  Tajusin esimerkiksi, että se keitetyn spagetin tapaan roikkuvissa kuteissaan pulpetilla  makaileva kaveri luultavasti tarvitsee juuri tuon fyysisen mukavuutensa pysyäkseen luokan menossa mukana.

Toinen Amerikan ihme osui kohdalleni samoihin aikoihin.  Suomeen oli rantautunut Marshall B. Rosenbergin väkivallattoman kommunikaation (NVC) ohjelma, jonka sisältöjä nyt jo edesmennyt Rosenberg itse koulutti Suomessa.  Käytimme kurssilla kirahvi- ja shakaalikäsinukkeja ja harjoittelimme tunnistamaan ja kommunikoimaan tunteitamme ja niiden ilmaisemia tarpeita rakentavalla tavalla.  Rosenbergin kurssilta opin, että pitää pyrkiä tekemään havaintoja ja kuuntelemaan sotkematta havaittuun ja kuultuun omaa tulkintaa.  Ei kovin helppoa, mutta jos yhdenkin kerran kymmenestä onnistuu, hyvä niin.

Kolmannen itselleni erityisen merkittävän kurssin tein kymmenisen vuotta sitten kokiessani virkarehtorina jonkinlaista luovuuden näivetystautia.  Tunsin kyllä iloa ja innostusta työssäni, mutta samalla oivalsin menettäneeni spontaanin tilanteeseen heittäytymisen taidon ja kyvyn ilmaista itseäni vapautuneesti.   Näitä tuntemuksia pohtiessani selasin kesäyliopiston ohjelmaa ja huomasin, että kesäkuussa sopivaan aikaan olisi tarjolla klovneriakurssi Helsingissä.  Esimieheni hyväksyi kurssin täydennyskoulutuksena, ja niin Vilma Vikkelä syntyi.  Voi miten nautinkaan Vilmaksi pukeutumisesta, pellenenälookista ja koko kurssin lennokkaasta sisällöstä!  Seuraavan joulun alla Vilma pistäytyi jo koulullakin.

Saattaa olla, että se oli juuri rouva Vikkelä, joka sai minut kaipaamaan niin kovasti omaa luokkaa ja luokanopettajan luovaa työtä, että sain tehtyä päätöksen luokanopettajan virkaan palaamisesta.  Heittäytyminen draamaan merkitsee monelle lapselle samaa, kuin se merkitsi klovneriakurssilla minulle, turhista estoista irrottautumista ja sisäisten kipsien murtamista.

Suhtaudun tieteellisen tiedon ja mielipiteen eroon vakavasti enkä millään tavalla halua turhentaa tutkimuksen merkitystä opetuksen kehittämisessä.  Uskon, että suomalaisen koulun menestystarina selittyy osin juuri opettajien tutkijakoulutuksella.  En kuitenkaan hyväksy skientismiä, joka rajaa vakavasti otettavien kehitysideoiden ulkopuolelle kaiken, mitä ei voida tieteellisesti todistaa.  Kokemuksen tuottamat oivallukset ja intuitio voivat olla suuri apu opettajalle oman työn kehittämisessä.

Vilma Vikkelä juuri tuossa kävikin käkättämässä, että mennään me ihan omilla huuhailla, jos ne vaan toimii. – Ehkä ne tieteilijät on oikeessa, mut voi ne olla väärässäki.  Vilman innostamana rohkenenkin todeta, että tiede itseään korjaavana projektina saattaa esitellä faktana tänään sellaista, mikä ei saa tiedon asemaa enää neljännesvuosisadan kuluttua.  Tieteellisyyden tuoman auktoriteetin voimalla voidaan myös esittää sellaista, millä ei todellisuudessa ole tieteellistä pohjaa.  Kannattaa olla kuulolla moneen suuntaan, kokeilla rohkeasti ja pitäytyä siinä, mikä näyttää käytännössä johtavan hyvään ja myönteiseen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

76 − = 68