Sopua ja erimielisyyttä

Rakastan väittelyä.  Se on mielestäni loistavaa ajankulua, varsinkin, jos vastapuoli on taitava ja osaa vetäistä sopivasta ajatuksen narusta.  Mieliala nousee hetkessä, ja koko olemus virittyy sanasotaan.

Lasten joukossa on monia kaltaisiani. He tarttuvat kaikkiin mahdollisiin kinastelun aiheisiin ja venyttävät väittelyä mahdollisimman pitkälle.  Suurin osa tällaisista väittelyistä ei palvele oppimisen ja kasvamisen asiaa. Sen takia olen, vastoin perimmäistä luontoani, opettanut itseni väistelemään näitä tilanteita.  Yksi tällainen väistötapaus sattui äskettäin.

Oppilas oli työpöytäni vieressä tekemässä tehtäviä.  Homma sujui vähän nihkeän laisesti, ja yritin kannustaa kaveria töihin pyytämällä häntä silloin tällöin näyttämään aikaansaannoksiaan.  Jossakin vaiheessa hän sanoi, että olin tarkistanut jo viimeisimmän tehtävän. – En ole nähnyt sitä vielä, sanoin. – Kyllä sä katoit sen just äsken.  Pinnan alla kuohahti ja kielen päällä oli jo, että en varmasti ole sitä vielä katsonut.  Sain kuitenkin nielaistua inttämisen alkuunsa ja sanoin, että no ei se haittaa, katson sitten vielä kerran.  Kaveri ojensi tehtävän minulle, oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: – Mikä mun muistia oikein vaivaa?  Molemmat siis annoimme periksi ja tavallaan myönsimme, että väärin muistaminen oli mahdollista. Työskentely jatkui rauhallisesti ja ihan tuloksekkaastikin.  Kummallakin meistä oli luultavasti hyvin tyytyväinen olo.

Itsehillintä ja periksi antamisen taito luovat työhön rauhaa ja tasapainoa, ja on kaikkien kannalta parasta pyrkiä varjelemaan työrauhaa myös tunnetasolla. En kuitenkaan ajattele, että olisi loppujen lopuksi hyvä asia, jos opettaja aina hillitsee itsensä, toimii hallitusti ja supersivistyneesti ja vaatii samaa oppilailta.  Koulua on usein moitittu sisäänpäin lämpiäväksi, elämälle vieraaksi paikaksi, joka ei työ- ja toimintatavoillaan valmenna itsensä ulkopuoliseen elämään.  Uskon, että näin voi olla myös vuorovaikutuksen, itseilmaisun ja realistisen minäkuvan kasvun osalta.

Tosielämässä kaikenlainen kiistely, riitely ja kiivaatkin vastakohta-asettelut ovat normaalia arkea.  Monesti tämä arki aukeaa oppilaalle kotioven avaamisella.  Omia tunneilmaisuja on kyllä opittava hallitsemaan.  Yhtä tärkeää on kuitenkin oppia puolustamaan omaa näkemystään periksi antamatta ja sopimaan vastapuolen kanssa erimielisyydet, joissa sanominen on mennyt liian pitkälle.  Ei voi oppia lujaa kantansa takana seisomista tai sopimisen tapoja, jos erimielisyydet silitellään aina pois näkyvistä.

Mikä ehkä tärkeintä, on opittava hyväksymään itsensä ja toiset ihan tavallisina, monia tunteita omaavina ihmisinä, joilla ei aina ole vain myönteisiä ajatuksia mielessään.  On jopa opittava katsomaan peilistä ihmistä, joka menettää välillä malttinsa.  En tässä ole markkinoimassa riitaa ja kränää luokkiin enkä varsinkaan minkäänlaista väkivaltaa.  Sovun ja rauhan ilmapiirissä on hyvä elää, ja parhaani mukaan pyrin varjelemaan luokkaa turhalta tahtojen taistelulta. Tosiasioita ei kuitenkaan tarvitse kieltää.  Sen enempää opettaja kuin oppilaskaan ei ole enkeli, joka päivästä ja hetkestä toiseen liihottelee pelkkää hyvää aikomassa ja tekemässä.  Meissä on se toinenkin puoli, ja sen kanssa on opittava elämään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

2 + 7 =