Siperia opettaa

Tuon vanhan toteamuksen lausui kokenut poliitikko television keskusteluohjelmassa.  Hän kommentoi Donald Trumpin alkavaa uraa USA:n presidenttinä.  Päässäni alkoi välittömästi oma Siperia-pohdinta.  Mitä olen joutunut oppimaan tai saanut oppia omissa siperioissani?

Voisin yrittää tässä yhteydessä keskittyä vain siihen, millaisia muutoksia koulua, opetusta ja oppimista koskevissa näkemyksissäni on tapahtunut sitten vuoden 1977 elokuun, jolloin aloitin opettajana.  Rajaaminen ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä elämä muokkaa koko ihmistä niin siperioissaan kuin helpompinakin aikoina.  Näennäisesti ammatista irralliset asiat heijastuvat myös opettajuuteen.  Yksi suurimmista muutoksista on tapahtunut lahjakkuutta koskevassa ajattelussani.

Olin aidosti epäuskoinen ja hämmästynyt, kun luin vajaan kolmenkymmenen vuoden iässä aikakauslehdestä artikkelin, joka perustui kuusikymppisen, akateemisesti koulutetun ja loistavasti työurallaan menestyneen naisen haastatteluun.  Nainen kertoi katuvansa vain yhtä asiaa elämässään, sitä, että oli antanut liikaa ajastaan ja voimavaroistaan ensin opiskelulle ja sitten työlle ja laiminlyönyt niiden varjolla perhettään.  Miten kukaan voi katua sitä, että on päässyt pitkälle elämässään?  Ihmettelyni oli niin voimakasta, että mieleeni palautuu selkeänä kuvana lehden sivu, jossa tuo juttu oli.  Vaikka en nyt taaksepäin katsoessani voisikaan aivan allekirjoittaa tuon naisen ajatuksia, voin kyllä oikein hyvin ymmärtää niitä.

Saattaa olla, että ihmisen koettelevin siperia on vanhemmuus.  En yleensä kannata menneiden murehtimista ja märehtimistä, mutta äidin syyllisyydentunteilta en ole voinut välttyä, ja ne iskevät voimakkaimmin niitä vuosia ja hetkiä ajatellessa, joina omat uratavoitteet olivat voimakkaimmillaan.  Toisaalta tiedän, että jos en olisi tavoitellut sitä mitä tavoittelin, olisi perhe saanut kärsiä katkerasta marttyyriäidistä. Olisin kyllä tavalla ja toisella antanut perheeni ymmärtää, mitä olin heidän tähtensä uhrannut.  On mahdotonta sanoa, kumpi olisi ollut parempi.

Minulla on joka tapauksessa ollut tämä tie.  Saavutin paljon enemmän, kuin ikinä olisin voinut etukäteen kuvitella.  Kun sen sitten olin saanut, se menetti merkityksensä.  Onnea alkoikin olla se, mitä olin paennut: arkinen elämä pienessä piirissä, läheiset ihmiset ja kiintymys, jonka heiltä saan.

Oman elämäni arvojärjestyksessä yhteiskunnallisen aseman tuoma mielihyvä on siis menettänyt merkitystään ja lähipiiriltä saatu arvostus noussut tärkeimmäksi tavoitteeksi.  Niinpä en myös opettajana enää ajattele, että jokaisen oppilaan tulisi kehittää lahjakkuutensa korkeimpaan mahdolliseen huippuunsa ja päätyä yhteiskunnassa asemaan, jota tuo lahjakkuus edellyttää.  En kannata niin sanottua lahjakkaiden opetusta.  Ajattelen, että ihminen ei ole sama kuin lahjakkuutensa.  Hän on kokonaisuus, joka koostuu lahjojen lisäksi arvoista, valinnoista ja yksilöllisistä persoonallisuudenpiirteistä.

Lopulta mielestäni tärkeintä on, että yksilö pystyy itse elämänsä valinnoissa säilyttämään tasapainon omien, kulloistenkin arvostustensa ja tavoitteidensa välillä.  Lahjakkuutta voi näissä henkilökohtaisissa valintakipuiluissa jäädä hyödyntämättä.  Yksittäinen ihminen ei voi kuitenkaan löytää tasapainoa hyötyviljelemällä itseään, vaan ainoastaan toimimalla arvojensa ja persoonansa mukaisesti.  Yhteiskuntaa puolestaan hyödyttävät parhaiten tasapainoiset ihmiset, joilla tasapainoisuutensa vuoksi on kykyä toimia rakentavasti niissä tehtävissä, joihin päätyvät.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

1 + 2 =