Satua ja totta

Viikko sitten iltapäivälehdissä kerrottiin tarinaa joulupukin syliin kuolleesta pienestä pojasta.  Pojan viimeinen toive oli ollut saada nähdä joulupukki.  Toive toteutui, näin kerrottiin oikein kuvien kanssa.  Moni tarinasta liikuttunut jakoi sen sosiaalisessa mediassa.  Itsekin ajattelin, että olipa pukki oikeassa paikassa oikeaan aikaan.  Tunsin iloa erityisesti pojan omaisten puolesta.  Varmasti suuressa surussa oli iso lohtu siitä, millaisessa tilanteessa kuolema oli tullut.  Sittemmin on paljastunut, että tarina oli keksitty.

Ensimmäiset suuret seikkailuni tarinoiden maailmassa tein alle kouluikäisenä iltaisin isäni lukiessa veljelleni ja minulle.  Noina iltahetkinä mielessäni yhtyivät saumattomasti hyvin vastakkaiset tunteet. Tarinat kaikkine käänteineen ja isän rauhallinen, soinnukas ääni niitä lukemassa saivat jännityksen ilmapiirin tuntumaan turvalliselta.  Tarinat johtivat aikuisen todellisuuteen, jossa on ollut uskallusta mennä jänniin paikkoihin ja tilanteisiin, ottaa riskejä ja tehdä muutoksia.

Muistan elävästi sen hetken, kun sain lainata kansakouluni kirjastosta ensimmäisen Helmi Krohnin kirjoittamista Hipsuvarvas-kirjoista.  Tuon, tällä hetkellä omasta kirjahyllystänikin löytyvän kirjan nimi on ”Hipsuvarvas autiolla saarella Kuvitettu tarina Hipsuvarpaan seikkailuista autiolla saarella, jossa hän eli kuin Robinson Crusoe”.  Sen kannessa on kuva sinihousuisesta hiirestä kamppailemassa meren armoilla pienellä puulautallaan.  Lautan kulkua jouduttaa paikattu purje ja mastossa liehuu musta viiri.  Kirjastot olivat koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan todellisia keitaita, joissa jopa tuoksui mielestäni taivaalliselta.

Omassa lapsuudessani satu oli selkeästi satua.  Kriittistä asennetta ei tarvittu, kun lukija tiesi liikkuvansa keksityssä todellisuudessa.  Juoruämmät kertoivat tarinoita, joihin piti jo lähtökohtaisesti suhtautua vähän arvellen.  Kyllähän niitä silti tuli aika tarkalla korvalla kuunneltua.  Mieleeni on jäänyt esimerkiksi, että yksi kotonani joitakin juhlia valmistellut pitoemännän apulainen kertoi edellisessä paikassa käyneen sillä tavalla, että juhlittavan lapsenlapset olivat syöneet pikkuleivät ennen kuin ensimmäinenkään vieras oli tullut paikalle.  Kauhistelin pienen tytön mielessäni tuota talon häpeää ja maistoin vain palaneita tai muotopuolia pipareita, joita ammattilaisten pelleiltä löytyi vain muutama.  Samalla kuitenkin aavistin, että juttua oli ehkä juuri minun ahneiden silmieni ja sormieni takia vähän liioiteltu.

Tarinoiden maailma on muuttunut.  Muuttunut on myös lasten ajatusmaailma. Kun vielä kaksikymmentä vuotta sitten oli helppoa vangita oppilaiden mielenkiinto hyvällä tekstillä, on se tänä päivänä vaikeaa.  Olen joutunut useita kertoja toteamaan, että on lähes mahdotonta löytää tarina, jota edes suurin osa luokasta jaksaisi kuunnella keskittyneesti. Tarinat ovat korvautuneet nettijutuilla ja videonpätkillä, joissa esitellään jänniä ja erikoisia tapauksia, usein tositapauksina.  Kukapa nyt keksittyä juttua joulupukista ja kuolevasta lapsesta viitsisi lukea.  On helppoa sekoittaa tosi ja keksitty, kun Joulupukki on amerikkalainen Father Christmas, ja tapauksesta luetaan syrjäisessä Suomessa.  Muutama päivä kuluu varmuudella ennen kuin joku saa selville, että juttu ei ollutkaan tosi.

”Mä arvasin, että se juttu oli keksitty.” Näin oppilaat usein kuittaavat asian, kun koulussa käydään tällaisia petostarinoita läpi oppimismielessä.  Niinhän me aikuisetkin teemme, meitähän ei viilata linssiin.  Ja äänessä kuuluu pettymys, jota ei saa täysin peiteltyä.  Olisimme niin toivoneet, että se olisi ollut totta.

Miten ihastuttavaa ja arjen harmaudesta vapauttavaa onkaan lähteä Nalle Puhin tai Harry Potterin matkaan, astua vaatehuoneesta Narniaan tai kiivetä seikkailujen vuorille Frodon seurueessa.  Niissä seikkailuissa ei voi tulla petetyksi.  Ei tarvita lukemisen lisäksi istuntoa, jossa selvitellään voiko tarina olla tosi.  Mehän kaikki tiedämme, että se on samalla satua ja totta.  Satua ovat tapahtumat ja henkilöt.  Totta ovat urhoollisuus, ystävyys, erilaisuuden hyväksyminen, oman heikkouden myöntäminen, taistelutahto, nöyryys ja muut ihanteet, joita tarinoiden sankarit edustavat.  Ne pysyvät , vaikka uusia tarinoita keksitään.  Miten käy näiden ihanteiden, kun tarinasta ei enää tiedetä onko se satua vai ei? Uskallanko seuraavan kerran heittäytyä myötätunnon tunteiden valtaan, kun luen sankaritarinaa iltapäivälehdestä?  Kasvavatko ihmisyyttä niin perustavasti leimaavat hyveet valheen ilmapiirissä?

Sitkeästi on yritettävä pitää sadun ja tarinan puolta.  Kriittisyys ja terve epäily ovat tärkeitä taitoja, mutta jos niistä tulee leimaa antavia suhtautumistapoja elämään ja ihmisiin, menetetään paljon arvokasta.  Tosiasioiden hallinta saattaa antaa elämänhallinnan tunteen, mutta rakkaus antaa voiman elää.  Parhaimmillaan hyvä satu ja tarina ohjaavat rakkauden maailmaan, kasvamaan ihmiseksi, joka luottaa toisiin ihmisiin ja uskaltaa elää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

+ 83 = 92