Rajat pystyyn

Kummitätini Sirkka, nyt 93-vuotias virkeä vanhus, oli nuorempana monipuolinen osaaja, muun muassa taitava ompelija.  Hän valmisti vaatteita paitsi omille, myös meille sukulais- ja kummilapsilleen.  Niissä ompeluksissa kelpasi esiintyä niin koulussa kuin vapaallakin.

1960-luvun lopulla muodissa oli kapeavakoinen sametti.   Sirkka-kummi oli hankkinut juuri sellaista tummaa, hennosti kukkakuvioista, tuoksunsakin puolesta sametiksi tunnistettavaa kangasta.  Ilokseni hän serkkujen luona kylässä ollessani otti vyötäröstäni mitan ja kertoi ompelevansa hameet minulle ja Leena-serkulle.   Eikä hameista tullutkaan mitään mummokuteita, vaan ihan oikeat, kapealinjaiset, puolireiteen ulottuvat minihameet.  Tuskin maltoin odottaa seuraavaa vierailukertaa.  Tiesin, että siihen mennessä kangas ehtisi kyllä kummin vikkelissä sormissa kääntyä ompelukoneen paininjalan alla hameeksi asti, vaikka noille sormille oli satoja muitakin tehtäviä tarjolla.

Tunsinpa toden totta olevani muodissa mukana, kun sitten astelin tuo uusi vaatekappale päälläni Talvisalon mäkeä pitkin Savonlinnan Yhteiskouluun.  Olin saanut hameeni loppukesästä, ja se olikin alkulukukauden perusvaate.  Säät olivat kesäisen lämpimiä, ja hameessa sekä villatakissa pärjäsi hyvin koulumatkoilla ja välitunneilla.

Kuljin kouluun ja koulusta kotiin bussilla. Tuohon aikaan bussit olivat lähes aina täynnä ja seisomapaikoillekin riitti alkumatkasta väkeä.  Eräänä päivänä vieressäni oli tyhjä paikka, ja siihen istahti kaupungin laidan pysäkiltä kyytiin tullut, keski-iän ylittänyt mies.  Itäsuomalaiseen tapaan hän alkoi jutella, ja vastailin tietysti ystävällisesti, niin kuin kotona oli opetettu.  Oli oikeastaan hauskaa, kun matka sujui näin rattoisasti. Juteltiin siinä niitä näitä leppoisasti.  Kunnes koko tilanteen luonne muuttui täydellisesti.  Mies laski kätensä paljaan reiteni päälle.

Sillä sekunnilla läimäytin miestä kädelle täydellä voimalla, joka ei urheilijatytöllä alun pitäenkään ollut ihan vähäinen ja jota suunnaton raivo vielä kasvatti.  Pamautin koululaukkuni reisieni päälle ja istuin jäykkänä paikallani. Inho ja viha tunkeutuivat jokaiseen soluuni.  Ilmeisesti tämä tunnelma säteili viereeni, sillä mies piti kätensä kurissa ja suunsa kiinni.  Hän jäi onneksi pian pois kyydistä, enkä ole häntä nähnyt tai ainakaan tunnistanut sen jälkeen.

Tapaus saattaa vaikuttaa mitättömältä.  Omassa henkilöhistoriassani sillä ei kuitenkaan ole ihan vähäinen merkitys.  Se oli suora ja törkeä loukkaus itsemääräämisoikeuttani vastaan.  Se oli myös hyväntahtoisuuteni hyväksikäyttämistä.  Voin vain kuvitella mitä merkitsee, kun joku joutuu paljon rajummalla ja tuhoisammalla tavalla fyysisesti hyväksikäytetyksi.

Se on heijastunut myös opettajuuteeni.  Ensinnäkin ohjaan tyttöjä olemaan reippaita ja rohkeita.  Hyväkäytöksisyys ei merkitse väärää kiltteyttä ja omista rajoista tinkimistä.  Itseään ja omaa koskemattomuuttaan pitää kunnioittaa ja itse on jämäkästi ilmein, elein ja sanoin määriteltävä se, mikä on kulloisellekin juttu- tai muulle kaverille luvallista ja mikä ei.

Olen myös reilusti varoitellut kaikenlaisista namusedistä ja kieroista motiiveista, jotka saavat tietynlaiset tyypit lähestymään tyttöjä.  Nyt sosiaalisen median kultakaudella olen kehottanut miettimään tarkasti millaisia kuvia laittaa itsestään nettiin ja mitä kuvillaan haluaa viestittää.  Netissä vaanii vaara, ja siitä on tärkeää lasten olla tietoisia.

Minä pääsin vähällä, ja silti kertomani tapaus jäi pysyvästi mieleeni.  En toivo vastaavaa enkä varsinkaan mitään pahempaa kenellekään.  Minihame päälle ja menoksi, mutta omilla ehdoilla!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

30 + = 37