Palapeli alkaa valmistua

Olen hiljakseen alkanut siivoilla työpöydän laatikoita.  Jonkinlaisen siivouksen olen tehnyt joka kevät, mutta näköjään laatikoiden uumeniin on jäänyt aivan turhaan kaikenlaista muka ehkä tarpeellista.  Pelkästään erikokoisia paperilappuja on karttunut kokonainen laatikollinen.  Käytettyjä kyniä ja pyyhekumeja on kymmenittäin.  Merkillistä, että niitä kertyy kertymistään minun pöytälaatikkooni, ja joillakin oppilailla on niistä jatkuva pula.

Laatikoista löytyneet luokkakuvat päätin tämän siivouksen yhteydessä laittaa seinälle.  Ne ovat kiinnostavia myös nykyisen luokkani mielestä.  Katselimme niitä muutaman oppilaan kanssa ja ihmettelimme miten kovasti heille tuttujen kavereiden olemus on muuttunut muutamassa vuodessa alakouluaikojen jälkeen.   Ihmetystä herätti myös se, millainen muutos on tapahtunut opettajassa. – Sullahan on tossa  ruskee tukka ja nyt sä oot ihan harmaa.  Näin totesi sama kaveri, joka syksyllä ihmetteli kasvojeni ryppyisyyttä.  Itse ihmettelen sitä, että kumpikaan noista oppilaan tokaisuista ei tuntunut loukkaavalta.  Taidan tällä hetkellä olla ihan sinut näiden ryppyjeni ja hiusteni värin kanssa.

Olen sentään aina ollut ulkonäöstäni aika tarkka.  Mummoksi tuleminen oli suurta, ihmeellistä ja mieluisampaa kuin mikään siihen mennessä, mutta mummolta en kuitenkaan halunnut enkä halua näyttää.  Haluan olla huoliteltu ja mielellään tyylikäskin.  Ja nyt sitten olen harmaa ja ryppyinen.  Eikä se tunnu vaivaavan minua.  En edes halua piilottaa harmaita, vaikka se onnistuisi helposti.

Alan olla sinut myös sen asian kanssa, että työura on jäämässä taakse.  Vielä viisi vuotta sitten tuntui aivan mahdottomalta ajatella elämää ilman työtä, sen tuomaa haastetta ja omanarvontuntoa.  Vähitellen eläköitymisen tuskalla ja pelolla aloitettu palapeli alkaa valmistua.  Palapeli ei koostu siitä, mikä on edessä, vaan siitä mikä on nyt jäämässä taakse.  Se ei suinkaan ole pelkästään kaunista katseltavaa, mutta se on nyt koossa, ja sitä voi katsella rauhallisena ja kiitollisena.

Sain työurani varrella hakea haasteita, mennä luonteeni ja levottomuuteni mukana paikasta toiseen.  Sain yrittää, onnistua ja epäonnistua, tehdä oikeita ja vääriä päätöksiä, kuulla moitetta ja kiitosta, nauttia jaksamisesta ja uupumisesta.   Kaikenlaista on ollut, ja näin jälkeenpäin ajatellen, sopivasti.

Ehkä kaltaiseni ihmisen kannalta tärkeintä on kokemus, että en ole ollut ajopuu.  Olen tehnyt omia valintojani.  Joku ihminen tai asia on saattanut sysätä johonkin suuntaan.  Omasta itsestä, omista toiveista, unelmista ja arvoista on kuitenkin aina noussut päätös siitä, mitä seuraavaksi lähden tavoittelemaan.  Ura on ollut tärkeä, mutta sen nousut ja laskut olen saanut itse määritellä.  Kauneimmat ja harmonisimmat kohdat palapelissäni eivät osu sinne, missä ehkä yleisesti ajateltaisiin niiden olevan.  Ne ovat siellä, missä oma tunne työn mielekkyydestä on ollut voimakkaimmillaan.

Olen siis rypistynyt ja harmaantunut tehtävissä ja vastuissa, jotka olen itse valinnut. Toivon niin kovasti kaikille oppilaillenikin, että he rohkenisivat ajatella itsenäisesti erilaisia valintoja tehdessään, hakeutua koulutukseen ja työtehtäviin, jotka tyydyttävät heitä itseään.   Oman paikkansa löytänyt ihminen on tyytyväinen, ja yleensä tyytyväisiä ovat myös ihmiset hänen ympärillään.  Tyytyväisyys on tasaista onnea, kestävää ja rasittamatonta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

− 7 = 1