Opetusta ja asiakirjan laatimista

Jokseenkin tasan kolme kuukautta työuraa jäljellä.  Kymmenen ensimmäistä vuotta kärvistelin ”Mitähän minusta tulee isona?” -ajatusten kanssa.  Onnekseni pääsin lopulta opettajuuden imuun, ja siinä työn imussa mennään, ehkä vielä aiempaa innostuneemmin, nämä viimeiset kuukaudetkin.  Mutta olisinko vielä innostunut jatkamaan ensi syksynä?  Olisin ja en olisi.

Kyllä, haluaisin kokea aina vain uudestaan ne tunnelmat, joissa eletään yhteisen oppimisen aallonharjalla.  Enkun dialogi tai prosenttilasku alkaa sujua, jalkapallossa on saatu koottua tasavahvat joukkueet, ja palloa viedään naamat punaisina kentän päädystä toiseen, äidinkielen tunnilla pukeudutaan kuin huomaamatta itsekin näkymättömyysviittaan ja seurataan Harry Potteria salaisuuksien kammioon, historian projekti saa koko porukan keskittymään hiiren hiljaa, kuviksessa höpötellään niitä näitä ja taidetta syntyy siinä sivussa, riidat sovitaan ja opitaan arvostamaan erilaisuutta. Työpäivän jälkeen kotiin ajaessa mieleen nousee tunne, että on suuri etuoikeus tehdä tätä työtä.  Kasvattaa Suomen toivoja, kasvaa heidän kanssaan ja vieläkin, joka päivä oppia itsekin jotain uutta.

En harmittele niitäkään päiviä, kun pitää mennä aamusta asti taistelemalla läpi koko päivä ja palata kotiin takki tyhjänä ja huomisesta ahdistuneena.  Lapsuudessani kuulin usein lauseen, jota hämmästelin kovasti: ”Silloin se on parasta ollut, kun se on työtä ja tuskaa ollut”.  En hämmästele enää.  Työstä kaikkine puolineen on tullut niin iso osa omaa identiteettiäni, että ylämäkien piinan hyväksyy siinä kuin alamäkien hurmankin.  Varsinkin, kun tietää, että vaivalloisella kiipeämisellä ja siitä seuraavalla väsymyksellä on hyvä syy.  Vaivan kautta on mahdollista saavuttaa jotain enemmän oppilaan oppimisessa ja kasvamisessa, kuin olisi ollut opettajan laiskotellessa ja alittaessa oman ammatillisen rimansa.  Monesti työ on palkitsevinta juuri silloin, kun on itse nähnyt selkeän tarpeen ponnistella vielä vähän enemmän, ja tämän tehtyään näkee vaivansa palkan: lapsi oppii, kasvaa ja kukoistaa.

Silti ajattelen, että päätös sivuun siirtymisestä on oikea.  Tällä hetkellä koen, että minun on ponnisteltava kyetäkseni keskittämään voimani siihen, mikä on tärkeintä enkä välttämättä enää jatkossa pystyisi siihen.  Työn painopiste on kahdestikin viimeisen vuosikymmenen aikana tuntunut siirtyvän syrjään päätehtävästä, ensin erityisopetukseen ja tämän vuoden aikana arviointiin liittyvien vaatimusten kautta.

Opettajana näen tuen tarpeessa olevan oppilaan tukemisen olennaisena osana tehtävääni.  Sydäntäni lähellä ovat aina olleet lapset, joilla on oppimisen tai käyttäytymisen vaikeuksia, enkä totisesti ole vaivojani säästänyt, kun olen pyrkinyt heitä tukemaan.   Mutta se tolkuton dokumentin vääntö!  On pedagogista arviota, selvitystä ja oppimissuunnitelmaa liitteineen.  Vuosittain niitä vielä muutetaan, niin että opettelepa taas uusi ajattelu- ja ilmaisutapa.

Arviointiurakkaa olen päivitellyt näillä sivuilla jo riittävästi, joten jätän sen kappaleen kirjoittamatta.  Sanonpa vain, että ei tarvitse ihmetellä, jos opettajat alkavat uupua.  Olen itse hyvässä asemassa.  Tiedän, että tuleva kesä ei merkitse vain huilitaukoa, vaan lopullista vetäytymistä näistä vastuista.  Ei ensimmäistäkään opettajan työhön liittyvää asiakirjaa toukokuun jälkeen!

Opettajan työ on äärettömän mielekästä ja palkitsevaa.  Se on sitä nimenomaan silloin, kun opettaja saa keskittyä työhönsä oppilaiden kanssa.  Saavatko opettajat edelleen ensi vuonna ja sen jälkeen kokea, että työ on mielekästä?  Toivottavasti en ole sitä viimeistä työn imussa lopettavaa opettajaikäluokkaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

8 + 1 =