Opettajuuden löytöretkellä

Ajauduin opettajan uralle vähän kuin vahingossa.  Niinpä teinkin työtä ensimmäiset kymmenen vuotta jotenkin vastentahtoisesti.  Pidin lapsista ja nautin työskentelystä heidän kanssaan, mutta joku opettajan roolissa ja siihen kohdistuneissa odotuksissa ahdisti.  Koin olevani opettajaksi jotenkin liian epäsovinnainen.  Yritin sopeutua ja asettautua muottiin, josta kopautetaan esille juuri se oikeanlainen opettaja.  Käänne sekä suhteessa opettajuuteen että omaan rooliin opettajana tapahtui, kun pääsin kuulemaan luentoa montessoripedagogiikasta.  Tajusin, että opettamisen ja kasvattamisen työtä voi tehdä monella tavalla.

Minusta ei koskaan tullut montessoriopettajaa, vaikka jatkoinkin Maria Montessorin ajatteluun perehtymistä usean vuoden ajan.  Innostuin itsenäisen oppimisen, konkretisoinnin ja herkkyyskausiajattelun ideoista sekä yleensä Montessorin lapsikeskeisestä pedagogiikasta ja lähettelin Lontooseen kirjekurssivastauksia tiheään tahtiin.

Jossakin vaiheessa kävi kuitenkin niin, että huomasin olevani toisinajattelija myös montessoripedagogiikan maailmassa.  En pystynyt hyväksymään kaikkea lukemaani ja vielä vähemmän pystyin pitämään kriittisen asenteeni piilossa.  Aloin tajuta, että jos aion tehdä tätä työtä lopun elämääni, minun on löydettävä ihan oma tapani ja tyylini olla opettaja.  Näiden ajatusten kypsyessä avuksi tuli vuoden 1994 Opetussuunnitelman perusteet, tuo niukkaakin niukempi asiakirja, jossa opetussuunnitelman tekeminen siirrettiin koulun tasolle ja opettajien asiantuntemukseen luotettiin.  Tuossa opetussuunnitelmaprosessissa näkemykseni opettajuudesta ja sen perusasioista kiteytyivät, ja kun niin tapahtui, löysin työstä ennen kokematonta iloa ja tyydytystä.

Tällä hetkellä, kaksi opetussuunnitelmaa myöhemmin, ajattelen edelleen samoin kuin 1990-luvulla.  (Tässä kohtaa Sinä, rakas lukijani ehkä ajattelet, että ei mikään ihme, jos ajattelu on jäänyt viime vuosisadalle. Sehän on yli kuusikymppinen kalkkismummo!  Kyllä, olen kuusikymppinen mummo, mutta kalkkis en totta tosiaan ole.  Tänäänkin  hyppäsin subjekti-predikaatti-objekti –ruutua oppilaiden kanssa.  Milloin hyppäsit itse ruutua viimeksi?  Entäs lauseenjäsenruutua? No niin…) Loppujen lopuksi opettamisen ydinasiat voi ilmaista aika lyhyesti.  Ja kun niistä pitää kiinni, on oma olo kevyt ja innostunut, eivätkä ympäristön vaatimukset ahdista.

Ja mitä ovat ne löytämäni ydinasiat?  Ehkä paljastan ne vielä jossakin vaiheessa tässä työuran viimemetreillä.  Tai sitten pidän ne omina tietoinani.  Malliksi niistä ei joka tapauksessa ole kenellekään, sillä oma opettajuutensa on jokaisen tälle uralle päätyneen löydettävä itse.

2 thoughts on “Opettajuuden löytöretkellä

  1. Olen saanut hurjasti omaan elämääni ja graduuni väitöskirjastasi!! Kiitos kovasti.

    T. Maria Visuri

    1. Voi kiitos Maria! Itselleni väitösprosessi oli todella antoisa matka, sieltä ammennan edelleen paljon sekä työhön että muuhun elämään. Iloa ja intoa gradun parissa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

78 − = 72