Onnea etsimässä

Saara Aalto on näyttänyt onnelliselta kisaillessaan brittien X-Factorissa. Aristoteleen (384-322 eKr) mukaan ihminen on onnellisuutta tavoitteleva olento.   Saattaa olla, että tuo viisauden jättiläinen on oikeassa.  Riippuu kovin paljon siitä, mitä onni on.  Toiselle se on menestystä, toiselle sitä, että tuuli tuivertaa poskipäillä tunturin huipulle noustessa, toiselle maailman ihmeisiin perehtymistä ja tietopääoman karttumista. Joidenkin onni asuu pulskassa lompakossa.

Aristoteles ei lähde kyselemään, että mikäs se tekee sinut onnelliseksi.  Hän sanoo suoraan, että ihminen on onnellinen silloin, kun hän tekee hyvää, siis hyvän tekemisen sivutuotteena. Täyteen mittaansa kasvanut ihminen tekee hyvää, ja hyvän tekeminen tekee hänet onnelliseksi.  Siinä on Aristoteleen etiikan lopullinen tavoite.  Näyttää siltä, että opetussuunnitelman perusteiden laatijat ovat antiikin filosofiansa lukeneet, sillä täyteen mittaan kasvamisen tavoite on kirjattu opetussuunnitelmaan.  Pohdintaa aiheuttaa se, että suunnitelmassa yhdistyvät täysi ihmisyys ja oppilaan oma valinta.  Miten oppilas osaisi valita asioita, jotka johtavat täyteen ihmisyyteen ja sitä kautta todelliseen onneen? Parin vuosituhannen takainen ajattelu tarjoaa ratkaisua tähänkin kysymykseen.

Antiikin ajoista lähtien etiikassa on eroteltu kaksi onnellisuuden käsitettä, hedonismi ja eudaimonismi.  Hedonisti elää mielihyvähakuista elämää.  Eudaimonistin onni on hyveellisen elämäntavan saavuttamisessa.   Kun hedonisti hakee välitöntä nautintoa, eudaimoinsti on valmis näkemään vaivaa kasvaakseen rohkeaksi, anteliaaksi, miellyttäväksi, järkeväksi ja niin edelleen ja suostuu siirtämään välittömän mielihyvän syrjään näitä mielestään arvokkaampia asioita saavuttaakseen.

Lasta ei pidä kasvattaa neurootikoiksi, joka unohtaa omat tarpeensa, ei koskaan pyydä tai vaadi mitään, tuntee syyllisyyttä aina karkkia syödessään ja häiritsee aikuisia mahdollisimman vähän.  Hajuttomuus, mauttomuus ja värittömyys eivät varmasti tuota kenellekään eudaimonistista tai mitään muuta onnea, eikä tällainen itsensä nitistäminen voi olla yhteisönkään kannalta rakentava tavoite.  Yhtä vähän sitä on hedonistinen helpon ja makean perässä juokseminen.

Parhaimmillaan lapsi kasvaa omien tarpeidensa tunnistajaksi, osaa pyytää niiden täyttämistä ja samalla oppii rajoittamaan mielihyvätaipumustaan.   Lapsen oma valinta ei automaattisesti johda tähän.    Valinnanvapauden saanut kahdeksanvuotias saattaa viettää suurimman osan vapaa-ajastaan väkivaltapelejä pelaten, sipsipussi sylissään. Vaikka valintoja on opittava tekemään pienestä asti, lasta ei saa jättää omien valintojensa armoille.

Luulen, että jokainen kasvattaja toivoo kasvatettavalleen ennen kaikkea onnellista elämää.  Hyvää tekeväksi, täyttä ihmisyyttä tavoittelevaksi oppiminen on vaivalloista.  Eipä ole Saarakaan aivan ilman ponnisteluja saavuttanut osaamista, joka on ikään kuin sivutuotteena tuonut hänelle silminnähtävää onnea.   Vaivalloiseksi käy lopulta onnen itsensä perässä juokseminenkin.  Siinä laukkaamisessa ihminen menettää hetkessä sen minkä luuli saaneensa, ja juoksu jatkuu.  Kasvattajan tehtävä on ohjata lapsi aidon ja levollisen onnen lähteille, tekemään hyvää ja olemaan ihmisiksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

84 − = 83