”On aika hiljaa kiittää…”

Tämä on opeblogini  99. teksti, se vihon viimeinen.  Kaikenlaista olen viime elokuun jälkeen kirjoitellut.  Kirjoittamaan ryhtyessäni ajattelin, että lukijoita saattaisi tulla muutamia kymmeniä, ehkä jopa 50.  Luotin sukurakkaisiin sukulaisiini.  Olinkin vilpittömästi sangen hämmästynyt, kun lukijamäärät kohosivat ensin satoihin ja sitten tuhansiin.  Suosituin blogisivu on kerännyt 6217 vierailijaa.  Päiväkävijäennätys on vähän alempi, mutta kävijöitä on riittänyt jokaiselle päivälle.

Nyt opettajan uraa on jäljellä puolitoista kuukautta.  Edessä on monta haikeaa viimeistä kertaa.  Ensi viikolla pidetään koulun Talent-tapahtuma, johon luokkani pojat ovat valmistelleet huiman hauskan esityksen ja tytöt taas aikovat itkettää meitä kuulijakunnan aikuisia laulullaan.  Seuraavalla viikolla pidetään kuluvan lukuvuoden arviointipalaveri.  Samalla luodaan lukuvuoden 2017-2018 alustavat suunnitelmat, joita toteuttaakin sitten joku muu minun tilallani.

Tietysti kevään mittaan tehdään vielä isompia ja pienempiä retkiä, puhalletaan vappupalloja, pidetään pihakisat kutosten ja henkilökunnan välillä, suunnitellaan ja juhlitaan kevätjuhlat, laaditaan lukuvuosiarvioinnit ja jaetaan todistukset.  Eläköitymisseremonioitakin on tiedossa.  Viimeiseen viikkoon asti myös opitaan päivittäin jotain uutta.  Niistä en enää kirjoita blogitekstiä ainakaan tämän kevään kuluessa.  Suunnitelmissa on vain innostunutta puuhaamista työssä, jota kaikissa sen vaiheissa olen rakastanut.  Suunnitelmiin ei kuulu loputon väsymys, mutta tiedän, että ajaudun sen kouriin viimeistään toukokuun puolivälissä, niin kuin jokaiselle opettajalle keväisin käy.

Kirjoittaminen on tehnyt kirjoittajan kohdalla tehtävänsä: katse alkaa kääntyä tulevaan.  Oikeastaan on aika kivaa ajatella ensi elokuuta ja sitä seuraavaa syksyä.  Yksi ura on pian takana ja seuraava edessä.

Oopperalaulaja Esa Ruuttunen kertoi muutama vuosi sitten olevansa Savonlinnan oopperajuhlien tärkeimmässä roolissaan, kun hän hoivaili tyttärensä poikaa tämän äidin työskennellessä juhlilla.  Niinpä.  On tärkeää tekemistä ja sitä kaikkein tärkeintä tekemistä.  Isovanhemman ura siintää minullakin silmissä. Opettajan roolista mummon rooliin on aika vaivatonta siirtyä, ainakin leikkejä ja pelejä riittää seitsemän lapsenlapsen ajankuluksi.  Täysipäiväinen mummo minusta ei kuitenkaan ole tulossa.

Viime vuosien aikana olen työstänyt luopumiseen liittyviä tuntoja kirjoittamalla niistä koneeni ”pöytälaatikkoon”.  Ehkä noukin sieltä yhtä ja toista mummoblogiin, jonka aion perustaa seuraavaksi.  Eläkkeellä olevilta tutuilta olen sitä paitsi kuullut, että elämä ei suinkaan lopu työuran päättyessä.  Jotkut ovat jopa väittäneet, että eläkkeellä elämä vasta alkaa. Tuohon en ihan usko, sillä mielestäni olen aika täysillä elänyt tähänkin asti.  Joka tapauksessa on oletettavaa, että kirjoittamisen aiheet eivät tule loppumaan kesäkuun kolmas päivä, kun työni koulussa päättyy.

Lämmin kiitos jokaiselle opeblogin lukijalle ja erityisesti niille, jotka ovat kommenteillaan kannustaneet ja innostaneet tekemään tekstiä!  Mummoblogi saa luultavasti lukijoikseen vähän erilaisen joukon.  Itse olen utelias näkemään, mitä elämässäni tapahtuu, kun työelämä jää taakse.  Toivottavasti muutamia muitakin uteliaita löytyy.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

+ 37 = 42