Lapsuusmuistoja

Äitini eli lapsuutensa vaatimattomissa oloissa monilapsisen perheen kuopuksena.   Hän muisteli lapsuuttaan poikkeuksetta hyvin myönteisesti.  Äiti kertoi kylän lasten yhteisistä touhuista, äitinsä tarmokkuudesta ja siitä, että sai usein istua isänsä sylissä, mikä oli erikoista siihen aikaan.  Ennen kaikkea hän puhui jatkuvasta ahkerasta työn tekemisestä.  Jos äiti halusi oikein erityisesti lausua arvostuksensa jostakin henkilöstä, hän ei kehunut tämän ulkonäköä, vaatetusta, kodin sisustusta, automerkkiä, ammattia, varallisuutta, vaan sitä, että henkilö ”on kova tekemään työtä”.  Kun äiti joulun alla kantoi isot oljista ja kreppipaperista tehdyt tontut vieraskammariin ja himmelit tuvan katosta roikkumaan, hän siinä puuhaamisen ohessa kertoi omista lapsuuden jouluistaan.  Suuri asia hänelle oli ollut se, että talon lapset saivat joka joulu paperiin käärityn joululahjan.  Se oli useimmiten punaposkinen omena.  Tuoreen omenan ihmeellisyys keskellä talvea jaksoi puhuttaa äitiä hänen viimeisiin jouluihinsa asti.

Kun itse ajattelen lapsuuteni kohokohtia, ei niihinkään kovin kimaltelevaa glitteriä liity.  Herkästi itseni stressitilanteisiin saattavana ihmisenä muistelen erityisellä lämmöllä pyhäpäiviä.  Vaikka kotini oli maalaiskoti ja lapsuudessani vielä karjatila, olivat pyhäpäivät aina todellisia lepopäiviä. Tuntui suorastaan, että rauha itse astui kotiin lauantaisaunan jälkeen.  Äiti teki pitkiä kävelykierroksia metsissä ja Saimaan rannoilla. Se oli mahdollista, koska lämpimiä aterioita laitettiin sunnuntaisin vain kerran päivässä.  Kun vierasta työvoimaa ei silloin ollut ruokittavana, ja päivä oli sujunut oleskellessa, korvattiin sunnuntain päivällinen aina kahvi- ja karjalanpiirakkatarjoilulla.  Isä lueskeli kirjaa makuuhuoneessaan, samoin minä ja isoveljeni, jos emme olleet pikkuveljen kanssa uimassa, hyppimässä tai hiihtämässä ulkona.  Ukki saattoi pyhän kunniaksi tuprutella sikarin tupakan sijaan.  Kouluajoilta mieleen palaavat hakematta varsinkin talven hiihtotunnit läheisellä mäellä, laudan hyppääminen ja seinäpallon pelaaminen sekä jännittävääkin jännittävämpi kuurupiilo koulun pihalla.  Mielen aarteiksi ovat jääneet myös monet koulussa opitut laulut ja virret.  Syksyisin huomaan silloin tällöin hyräileväni alakuloisen ihanaa laulua ”Syksy jo saa, harmaa on maa…”, keväällä taas ”Tuuli hiljaa henkäilee” ja pitkin vuotta ”Onni täällä vaihtelee, Taivaan isä suojelee”.

Millaisia muistoja keräsivät omat lapseni omasta lapsuudestaan ja millainen on lastenlasteni kertomus oman lapsuutensa tärkeistä asioista vuosikymmenten kuluttua?  Mitä muistelevat oppilaani ikääntyessään?  Toivon hartaasti, että hekin voisivat kertoa lapsuudestaan asioita, jotka ovat tuoneet heidän elämäänsä iloa, vakautta ja turvallisuutta.  Toivottavasti mielessä eivät soi vain tietokonepelien piippaukset tai epätoivoa viestittävät laulusanoitukset.  Tasapainoinen aikuisuus rakentuu lapsuuden kokemuksille.  Jospa koulustakin jäisi mieleen, jotain, jolle on hyvä rakentaa omaa elämäänsä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

+ 1 = 5