Kannatan pänttäämistä

Suomen koululaitosta uudistetaan parhaillaan.  Uusi opetussuunnitelma edellyttää muutosta muun muassa oppilaiden osallistamisessa.  Oppilaan tulee oman oppimisensa subjektina voida vaikuttaa siihen mitä ja miten opiskellaan.  Henkilökohtaiset mielenkiinnon kohteet, persoonallisuuden piirteet, erityislahjakkuudet ja muut yksilölliset ominaisuudet, asenteet ja kokemukset on otettava huomioon, kun oppimistapahtumaa suunnitellaan ja oppimista arvioidaan.

Entä, kun kysymyksessä on lapsi, jota koulunkäynti ei kiinnosta, joka viis veisaa lahjakkuudestaan tai sen puutteesta, asennoituu kielteisesti haasteisiin ja jonka kokemukset ohjaavat mielenkiinnon toistuvasti opetussuunnitelman mukaista oppimista estäviin asioihin? Miten osallistat lapsen, jota kiinnostavat vain liikunta ja käsityö?  Tunnen monia sellaisia, yhden jopa erityisen hyvin.

Olin itse koululaisena hyvin heikosti motivoitunut. En pitänyt edes käsitöistä. Turhaakin turhempaa, ajattelin, minusta tulee isojen asioiden tekijä, eikä mikään näpertelijä.  Liikunta kyllä menetteli, ja konekirjoitus.  Mekaaninen mekaanisten koneiden naputtelu oli hauskaa ajankulua, jfkdjfkdjfkdjfkdjfkd, ei tarvinnut ajatella, antoi vain sormien soida.  Liikuntatuntien hikoilusta selvisi myös sen paremmin pohtimatta.  Ja mikä parasta, teiniangsti helpotti pelien ja muun temmellyksen tuoksinassa ainakin hetkellisesti.

Joka tapauksessa koko kouluaikani minulla oli vastuuton ja vielä lukiossakin lapsellinen ote asioihin: teen sitä mikä minua huvittaa ja koulu ei ole kovinkaan tärkeä asia. Onneksi osalleni sattui koulu ja opettajat, jotka näkivät asiat laajemmin ja pitemmälle.  Minulla ei ollut montakaan opettajaa, joka olisi pitänyt rimaa matalalla.  Heidän kynsistään ei yksinkertaisesti selvinnyt oppimatta, jos kallonsisäinen varustus oli jotakuinkin normaali.

Opettajana ymmärrän hyvin oppilaita, joille koulu ei maistu enkä loukkaannu heidän myrtyneistä ilmeistään tai rimanalituspyrkimyksistään.  Näen monta kertaa tylsistyneessä oppilaassa itseni.  Ja niin kuin minusta ja oppimisestani pidettiin huoli, niin pidän minäkin huolen siitä, että myös kypsymätön ja koulunkäyntiin vastentahtoisesti suhtautuva oppilas edistyy.

Pyrin kyllä monipuolisuuteen oppimismenetelmissä, käyn oppilaan kanssa keskusteluja hänen oppimisestaan, tavoittelen viihtyvyyttä ja myös sitä, että koulussa edes ajoittain voisi olla kivaa.  Päätämme päivittäin monista työskentelytapoihin liittyvistä asioista yhdessä.  Osallistaminen ei kuitenkaan merkitse luopumista tavoitteellisesta työskentelystä ja riman laskemista oppilaan kulloisenkin viitsimisen tasolle.  Kuten monesti on todettu, oppia ei voi kenenkään päähän kaataa.  Se tapahtuu oppijan oman työskentelyn kautta.  Vaadinkin oppilailta työtä ja monissa asioissa ihan suoraa pänttäämistä.

Kypsymättömyyteni yli nähneiden opettajien ansiosta minulle kävi hyvin, elämä aukeni monine mahdollisuuksineen koulun jälkeen.  Oli varaa valita oma tiensä, kun oli annettu riittävät eväät.  Niistä ei silloin neuvoteltu eikä kysytty.  Tänä päivänä keskustellaan ja pohditaan yhdessä, mutta ei tingitä tavoitteista.  Ne saavutetaan tutulla konstilla, työtä tekemällä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

30 − = 20