Arkihuolesi kaikki heitä

Varhaisin, selkeä muistikuvani koulun joulujuhlasta on vuodelta 1962, kun olin kansakoulun ensimmäisellä luokalla.  Me pienimmät istuimme etummaisina, aivan hopeapaperitähdillä koristetun, mustan näyttämöverhon edessä.  Ihastelin tähtiä ja ihmettelin, kun ne pysyivät paikoillaan, vaikka verhoja vedettiin syrjään ja taas eteen aina ohjelman vaihtuessa.  En muista millaisessa tonttuleikissä olin mukana.   Tonttuleikki oli joka tapauksessa aina ekaluokkalaisten ohjelmana. Sen sijaan mieleeni on piirtynyt erittäin tarkasti yksityiskohta ohjelmanumerosta, jota lapset ehkä harvemmin muistelevat, nimittäin juhlapuheesta.  Siihen aikaan koulun juhlissa pidettiin aina juhlapuhe.  Tässä tapauksessa sen piti johtokunnan puheenjohtaja, joka sattui olemaan oma isäni.

Isä seisoi siinä korokkeella.  Hänen housunlahkeensa olivat ehkä metrin päässä silmistäni ja lahkeensuut silmien korkeudella.  Ja ne lahkeensuut vipattivat.  Hyvänen aika, minun kaikkivoipa, urhoollinen, sodasta hengissä selvinnyt, uskomattoman vahva isäni jännitti puheen pitämistä! Siltä istumalta opin, että ei niin vahvaa, ettei jotain heikkoa olisi, ja että jännityksen ei tarvitse olla este oman asian esittämiselle.

Toinen vahva muistikuva on ensimmäisestä joulujuhla-aamusta opettajana.  Olin päätynyt opettajaksi kolmiopettajaiseen kyläkouluun, jossa työtovereinani olivat tulevat appivanhempani.  Sekä juhla että joulutodistusten jako pidettiin viimeisen koulupäivän aamuna. Varsinaisesta juhlasta muistikuvani ovat sangen hataria.  Mieleeni on kuitenkin elävästi piirtynyt se, miten juhlan jälkeen lopen uupuneena kiipesin koulun yläkertaan, jossa silloin asuin, lysähdin sohvalle ja nukahdin saman tien.  Heräsin kahden tunnin kuluttua.  Tokkuraisena kuljeskelin yksiössäni ja itkeä pillitin.  Jos tuli palkka säännöllisesti tilille, oli verokin totisesti viety.

Virkarehtorivuosilta mieleeni on jäänyt erityisesti yksi aamutilanne.  Varsinaiset joulujuhlat oli pidetty kahtena iltana samalla viikolla. Koulun perinteisiin oli kuulunut sen perustamisesta asti, että toisen luokan oppilaat järjestivät syyslukukauden viimeisenä aamuna koko koulun päivänavauksena seimikuvaelman ikään kuin juhlaviikon huipentumana.  Tällä kertaa oli sovittu, että kuvaelman jälkeen seimiasetelma ja kuvaelman hahmot jäävät seisomaan valaistulle näyttämölle, ja oppilaat sekä paikalle tulleet vanhemmat poistuvat salista esiripun laskeutuessa. Poistumismusiikkina oli yhden koulun oppilaan harmonikalla soittamat joululaulut.

Kun viimeinen oppilasrivi oli kadonnut salin ovista käytävään, soittaja lopetti.  Sali oli aivan hiljainen.  Kävelin itse oppilaiden perässä varoen kopisuttamasta korkokenkiäni.  Kun poistuin salista, siellä oli edelleen rikkumaton hiljaisuus. Paikalle tulleet aikuiset olivat jääneet seisomaan paikoilleen.  Jossakin vaiheessa lumous särkyi, puhetta alkoi kuulua ja aikuisetkin lopulta astelivat salista käytävään.

Eilen oli viimeinen joulujuhlani opettajana.  Useimmiten teemme juhlaohjelmat oppilaiden kanssa yhdessä äidinkielen harjoituksena.  Tällä kertaa pyysin oppilailta, että luokkamme ohjelmanumeroon sisällytettäisiin eniten rakastamani joululaulu ”Arkihuolesi kaikki heitä”.  Luokka suostui, vaikka ei ollut laulusta erityisen innoissaan. Mielessäni oli Marjatta Kurenniemen teksti Vanha joululaulu, jossa vanhaa joululaulua esittävä oppilas kiertää pyytelemässä, että hänet laulettaisiin.  Tämän idean pohjalta teimme oman versiomme, johon jokainen sai itse keksiä syyn siihen, että ei ehtinyt tai halunnut laulaa.  Poikavoittoisessa luokassa oltiin enimmäkseen menossa liikuntaharrastusten pariin, mikä esti ”laulaa lollottamisen”, kuten yhdessä vuorosanassa sanottiin.  Näytelmä onnistui mainiosti, ja sain kuulla sekä laulaa juhlaväen kanssa lempijoululauluni.

Toivon, että juhlaperinteet jatkuisivat kouluissa, eikä vain perinteen ja juhlan itsensä vuoksi.  Juhlan valmistelu, ideointi porukalla, juhlatilan ja sen koristelun suunnittelu ja koristeiden tekeminen, ohjelmien laatiminen ja harjoittelu, koko koulun yhteislauluharjoitukset, kaikenlainen touhu yhteisen päämäärän toteutumiseksi – tämä kaikki toteutuu niin luontevasti juhlan edellä.  Ja itse juhla: lapset ja aikuiset juhla-asuissaan koristeltuun juhlatilaan sopivasti, hyvin harjoitellut ohjelmat ja laulut, oppilaiden jännitys, lapsistaan ylpeät vanhemmat, oppilaitaan taitavasti paimentavat opettajat, sekä se niin käsin kosketeltava yhteenkuuluvaisuudentunne.  Olkoon, että eräänkin kerran juhlan valmistelujen aikana hermot ovat kireällä, ja olkoon, että juhlia seuraava yö kuluu unen ja valveen rajamailla oman luokan ohjelman vuorosanoja ja yhteislaulujen säkeitä sekavasti toistellen, se ei asiaa miksikään muuta.  Joulu juhlista jaloin.  Tällä kertaa on erityisen hienoa astella kohti juhlaa, kun on saanut parhaan juhlatoivotuksen niiltä, jotka ovat pitkin syksyä työllistäneet ihan väsyksiin asti: ”Arkihuolesi kaikki heitä!”.

One thought on “Arkihuolesi kaikki heitä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

54 − 52 =